Prikaatikenraali Antti Numminen:
Läntisen Viitavaaran taistelu 23.1.1940

Esitelmä Pajarin Poikien Perinneyhdistyksen kerhoillassa 25.10.2012

Prikaatikenraali Antti Numminen toimi HämJP:n komentajana 1986-1990, Pääesikunnan koulutusosaston päällikkönä 1993-1996 ja Hämeen Sotilasläänin komentajana 1996-2001. Hän on tutkinut Laatokan-Karjalan Viitavaarassa tammikuun lopulla 1940 kaatuneen jääkärimajuri Jussi Leimun elämänvaiheita.
______________________________________________

Tolvajärven loistavan voiton jälkeen Osasto Pajarin (Os.P) hyökkäys jatkui itään. Eversti Aaro Pajarin komentama Os.P, jonka runkona oli Pohjois-Hämeen miehistä koottu JR 16, eteni taistellen Ristisalmelta Ägläjärvelle ja edelleen Aittojoelle. Yli 35 km vain 11 päivässä! Sen jälkeen Os.P vastasi Aittojoen suunnan puolustuksesta, vaikka tavoitteena oli vielä Suojärvi. Aittojoki-linjan pohjoisosaa hallitsivat Vegarusjoen toisella puolella itäinen Viitavaara ja toisella puolella läntinen Viitavaara. Joulukuun lopulta alkaen käytiin itäisen Viitavaaran omistuksesta kahden viikon kovat taistelut, kunnes suomalaiset luopuivat siitä vapaaehtoisesti. Läntinen Viitavaara, joka sijaitsi noin viisi km Aittojoen sillalta pohjoiseen, jäi Os.P:n haltuun.

Aamulla 21.1.1940 alkoi vihollisen täydennetyn 139. D:n ja 75. D:n raju yleishyökkäys Aittojoella ja molemmilla sivustoilla Os.P:n yhteyksien katkaisemiseksi. ErP 10 torjui hyökkäykset läntisen Viitavaaran puolustusasemassa.

Pohjoisempana, Hautalampien maastossa, vihollinen katkaisi Aittojoen–Vaaksauksen uuden tien. Seuraavana päivänä se hyökkäsi edelleen Hautalampien kautta syvälle ErP 9:n leirialueelle, Karsikkolammelle.

Pohjoisen sivustan uhkaavan tilanteen takia kenrm Paavo Talvela antoi käskyn ev Pajarille vallata takaisin Vaaksauksen tie Hautalampien maastossa. Tämän käskyn perusteella käytiin läntisen Viitavaaran taistelu 23.1.1940 (ks. kartta).

Pajarin hyökkäyskäsky

Ev Pajarin perusajatus oli seuraava: Vaaksauksen tien suunnassa ErP 10:n tuli pitää läntisen Viitavaaran puolustusasema, ja SissiP 2:n tuli pohjoisessa saman tien suunnassa häiritä voimakkaasti vihollista. Hyökkäysryhmän, jääkärikapteeni Jussi Leimun III/JR 16:n ja ErP 9:n, tehtäväksi tuli vyöryttää ErP 10:n ja SissiP 2:n väliin jäänyt, vihollisen miehittämä Vaaksauksen tieosuus.

Ev Pajarin hyökkäyskäsky oli seuraava: Kapt Jussi Leimun komentama III/JR 16 (-), vahvennuksena 3./JR 16, hyökkää Vaaksauksen tien suunnassa painopiste oikealla, vyöryttää vihollisen asemat ko. tien suunnassa ja katkaisee todennäköisesti itään johtavan yhteystien. ErP 9 hyökkää vähintään kahdella komppanialla suuntana keskimmäinen Hautalampi, tavoitteena Vaaksauksen tie ja ottaa yhteyden Leimuun. Hyökkäystä tukee III/KTR 6 kahdella patterilla. Pataljoona Leimua tukee lisäksi KrhJ/ErP 10. Hyökkäyksen päämääränä on Vegarusjokilinjan saavuttaminen. – Joukot on ryhmitettävä klo 8 mennessä siten, että tulikosketukseen pääseminen on mahdollista välittömästi klo H.

Leimun pataljoonan hyökkäys

Tiistaiaamuna 23.1.1940 kapt Leimun III/JR 16:n hyökkäys alkoi klo 8-8.30 toteutetun tulivalmistelun jälkeen. Heti sen jälkeen suunniteltu 7. K:n ja 9.K:n toiminta myöhästyi ”jonkin verran”. Ltn H. Rautavan 7. K vahvennettuna kk-joukkueella kiersi läntisen Viitavaaran kautta sen pohjoispuolella olevan mäen rinteeseen ja aloitti taistelun Vaaksauksen tietä puolustavan vihollisen kanssa. Vänr S. Haikosen 9. K vahvennettuna kahdella kk:lla eteni Aittojoen yli ja edelleen 7. K:n rinnalle ja aloitti taistelun. Vihollisen puolustama jyrkkä mäki antoi tulisuojan. Kuollutta kulmaa hyväksikäyttäen komppaniat etenivät 70 m etäisyydelle vihollisen asemista. Siihen hyökkäys pysähtyi, vaikka kk:t saatiin tulitukeen. Ne olivat jääneet jälkeen vaikean maaston ja lumihangen takia.

Kun todettiin, ettei Vaaksauksen tien vyörytys rintamahyökkäyksellä onnistu, päätettiin suunnata kolmen joukkueen hyökkäys vihollisen sivustaan tien itäpuolelta. Tämä hyökkäys eteni aluksi helposti, tosin lopulta vain ryhmän vahvuisena. Rajusta yrityksestä ja heitinjoukkueen tulituesta huolimatta 7. K:n ja 9. K:n vyörytys ei onnistunut. Tappiot nousivat suuriksi. Vänr Haikonen kaatui, ja ltn Rautava haavoittui. Todettiin, ettei taistelussa harvenneilla voimilla saada ratkaisua aikaan. Siksi komppaniat irrotettiin taistelusta, koottiin tielle ja johdettiin ErP 10:n komentopaikalle Viitavaaran länsirinteelle.

Samaan aikaan kun taistelu riehui Viitavaaran suunnassa, kapt Leimu johti reservinsä, ltn R. Niemisen johtaman 3./JR 16:n hyökkäykseen pohjoiseen vihollisen selustaan, Hautalammen suunnalle. 3. K:n hyökkäys eteni vain 100 m etäisyydelle Vaaksauksen tiestä, vaikka kk:t eivät ehtineetkään mukaan tulitaisteluun. 3. K:n hyökkäys pysähtyi vihollisen vastarinnan ja tappioiden takia. Haavoittuneiden joukossa olivat myös ltn Nieminen ja 3. KKK:n päällikkö ltn T. Pajunen. Haavoittuneita evakuoitaessa havaittiin, että vihollinen oli edennyt selustaan. Todettuaan, ettei 3. K:n hyökkäyksellä olisi enää mahdollisuuksia, eikä Viitavaaran suunnalla 7. ja 9. K:n hyökkäykset edenneet, Leimu käski 3. K:n irtautua. Irtautumisesta ja haavoittuneiden evakuoinnista tuli vaikea operaatio vihollisen tulen alla. Tukipatterin päällikkö ltn Tukiainen johti suurinta evakuointiosastoa.

Jussi Leimu päätti lähteä johtamaan 7. K:n ja 9. K:n taistelua muutaman taistelijan kanssa. Murtautuminen päättyi vihollisen kk:ien ristituleen. Leimu haavoittui kuolettavasti. Hänet löydettiin syksyllä 1941 Hautalammen itärannalta. Samassa kahakassa haavoittui vaikeasti Leimun taistelulähetti Heikki S. Heikkilä, joka lähti Pälkäneeltä vapaaehtoisena suojeluskuntapoikana täydennysmieheksi Tolvajärvelle. – Viitavaaran taistelu oli III/JR 16:lle raskas. Riveistä poistui kaatuneina ja haavoittuneina noin 100 miestä.

ErP 9:n hyökkäys Vaaksauksen tielle ei onnistunut. Se sitoutui jo lähtöalueella taisteluun vihollisen kanssa.

Taistelun tarkastelua

Eversti Pajarin taisteluajatus oli hänelle tyypillisesti selkeä ja suoritustavaltaan yksinkertainen. Viitavaaran taistelulla ei kuitenkaan saavutettu välitöntä tavoitetta. Keskeinen tekijä tulokseen oli vihollisen murskaava ylivoima: Osasto Pajaria vastassa oli kaksi divisioonaa, jotka sitoivat kaikki omat joukot taisteluun. Vaaksauksen tien vyörytysyrityksen ratkaisi heti alkuunsa se, että ErP 9 ei päässyt lainkaan vaikuttamaan siellä taistelun kulkuun. Siten voimasuhteet olivat tien suunnalla liian epätasaiset. Kolmas tekijä oli tulituki. Osasto Pajarilla oli käytössä vain III (-)/KTR 6. Tulivalmistelun jälkeen ei ollut mahdollisuutta välittömään tykistön tulitukeen, koska Aittojoen taistelualueella tilanne oli kriittinen muillakin suunnilla. – Läntisen Viitavaaran taistelu liittyi kuitenkin siihen kovien taistelujen sarjaan, mikä viikon kuluessa lopulta johti Os.P:n torjuntavoittoon Aittojoen rintamalla.
____________________________________

Pajarin Poikien Perinneyhdistyksen puheenjohtaja Harri Virtapohja kiitti prikaatikenraali Antti Nummista ja antoi hänelle muistoksi kirjan "Raaka tie Raatteeseen".

Teksti ja kartta: Antti Numminen
Kuvat tilaisuudesta: Markku Rauhalahti