Pajarin Poikien Perinneyhdistyksen lipun naulaus 11.12.2011

Pastori Antti Saarelma (majuri res, toimitusjohtaja, Tampereen NMKY ry)

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, herra kenraali, hyvät kuulijat

Pajarin Poikien Perinneyhdistyksen uusi lippu on nyt juhlallisesti naulattu. Olemme kuulleet yhdistyksen tavoitteista ja lipun merkityksestä. Meille kaikille ovat tuttuja ja tärkeitä ne arvot, joita yhdistys vaalii ja joita tämä uusi lippu nyt näkyvällä tavalla edustaa.

Tehtävämme on nyt ottaa tämä lippu käyttöön ikivanhan kristillisen perinteen mukaisesti lukemalla Raamatusta Jumalan sanaa ja rukoilemalla kaikkivaltiaalta Jumalalta johdatusta siihen työhön, jonka tunnukseksi uusi lippu tulee, ja menestystä niille arvoille, joita tämä lippu edustaa. Saamme myös kiittää siitä yhteishengestä, joka vallitsi kenraali Pajarin johtamissa joukoissa, ja siitä sankaruudesta, joka Pajarin pohjoishämäläisistä miehistä tuli esiin sodan ankarissa tilanteissa.

Olen itse saanut nuorena pappina kuulla monien Pajarin poikien elämäntarinat sotaveteraanien hautajaisten yhteydessä. Minuun teki lähtemättömän vaikutuksen se asenne, jolla omaiset kertoivat rakkaiden veteraanien taistelujen tiestä isänmaan palveluksessa: siinä oli aina kunnioitusta hämäläisten omaa kenraalia kohtaan ja ylpeyttä oman läheisen kuulumisesta Pajarin poikien legendaariseen joukkoon.

Kun vuonna 1972 julkaistiin Pajarin divisioonaan jatkosodassa keskeisesti kuuluneen pirkkahämäläisen jalkaväkirykmentin JR 27:n historiikki, everstiluutnantti Lauri Haanterä kirjoitti ”Komentajan sanassa”: ”Meillä […] on […] mahdollisuus palauttaa mieliimme tämän teoksen avulla sodan monet kovat kokemukset samoin kuin taistelujen sekä vartio- ym rintamapalveluksen väliaikojen virkistystilaisuudet ja erityisesti huumorihetket. Samalla elävöityy verisitein solmittu aseveljeytemme, joka on meille merkinnyt niin paljon sekä sodan että rauhan vuosina. Meitä kaikkia kiinnostavaa on seurata suuresti kunnioittamamme esimiehen 18. D:n komentajan ja Suursaaren retken johtajan kenraalimajuri A. O. Pajarin määrätietoisia johtamisotteita ja hänen oleellista osuuttaan sotatapahtumiin. Seuraavat sivut ovat omiaan kirkastamaan myös sankarivainajiemme muistoa ja antamaan aihetta kunnioituksen tuntein miettiä sotavammaistemme kohtaloita.”

”Monet sodissa säästyneet aseveljemme on jo näinä kuluneina rauhan vuosina saatettu haudan lepoon ja he ovat vieneet muistot mukanaan. Kovinkaan paljon vuosia ei tarvitsisi kulua, kun ei enää löydettäisi muistoja eikä muistelijoita. Tämän takia ja erityisesti tietojen säilyttämiseksi jälkipolville on ryhdytty niiden keräämiseen. Kauaskantoisinta ja tärkeintä on ollut tietojen kerääminen ja säilyttäminen jälkipolville. Emme toivo, että myöhemmät polvet saavat kokea sodan kiroja. Pidämme kuitenkin välttämättömänä, että nuoremmille on varattu mahdollisuus tutustua kaikkeen siihen, mitä pirkkahämäläiseltä sotilaalta on vaadittu maan vapauden ja itsenäisyyden pelastamiseksi. Rykmentissämme ilmennyt uhrimieli, pettämätön toveruus sekä tinkimätön ja määrätietoinen tehtävien täyttäminen jääköön jälkipolville velvoittavaksi perimätiedoksi.”

Tätä samaa tehtävää jatkaa nyt Pajarin Poikien Perinneyhdistys: ”Kauaskantoisinta ja tärkeintä on […] tietojen kerääminen ja säilyttäminen jälkipolville.” Kun tänään arvioimme kansamme nuoren polven maanpuolustustahtoa, voimme todeta, että sotiemme veteraanien ja koko sota-ajan sukupolven ”uhrimieli, pettämätön toveruus sekä tinkimätön ja määrätietoinen tehtävien täyttäminen” ovat siirtyneet ”jälkipolville velvoittavaksi perimätiedoksi”.

Tuskin missään muussa Länsi-Euroopan maassa puolustusvoimien asema ja suhtautuminen sotilaalliseen puolustukseen on tänä päivänä niin kunnioittava ja vahva kuin Suomessa. Tästä voimme kiittää veteraaniperinteen säilyttäjiä ja siirtäjiä, meillä Pohjois-Hämeessä erityisesti Pajarin poikien perinteen tallentajia ja kertojia.

Sotiemme veteraanien velvoittava perinne näkyy myös nykypolven nuorten suomalaisten sotilaiden työssä. Tästä kertoo suomalaisten rauhanturvaajien vuosikymmenien aikana maailman kriisialueilla rakentama vahva maine. Jatkumohan on siinä mielessä suora, että ensimmäiset suomalaiset YK-sotilaat olivat omien sotiemme veteraaneja.

Tänä päivänä sama suomalaisten sotilaiden maine jatkuu suuressa monikansallisessa yhteisoperaatiossa Afganistanissa. Pieni suomalaisjoukko on sielläkin ansainnut ulkomaalaisten aseveljien ja afgaaniviranomaisten arvostuksen samoilla suomalaisen soturiperinteen parhailla ominaisuuksilla: Suomalaisen soturijoukon voimana ovat sielläkin uhrimieli, pettämätön toveruus sekä tinkimätön ja peloton tehtävien täyttäminen.

Kaiken lisäksi Afganistanissakin toteutuu jatkumo omien sotiemme veteraanien maineeseen. Afganistanin omat veteraanit tietävät hyvin, että pieni Suomikin on taistellut sinnikkäästi ylivoimaista Neuvostoliittoa vastaan. Afganistanilaiset sotilasjohtajat tuntevat marsalkka Mannerheimin johtamien suomalaisten korpisoturien uroteot – oli heidän oma taustansa sitten vastarintaliikkeen komentajina karuilla vuorilla tai neuvostokoulutuksen saaneina upseereina hallituksen joukoissa.

En koskaan unohda yhtä erityistä keskustelua Afganistanista. Kapinalliset olivat iskeneet edellisenä päivänä autopommilla suomalaista partiota vastaan. Lähikaupungin poliisipäällikkö ja veteraanikomentaja olivat kuulleet iskusta, mutta saivat vasta meidän tiimiltämme tiedon, että iskun kohteena oli suomalainen joukko. Tieto sai heidät täyteen pettymystä ja raivoa: ”Meille on kunnia, että suuren soturikansan nuoret pojat ovat tulleet tänne asti taistelemaan kansamme rinnalla. Teidän maanne on maksanut vapaudestaan kalliisti ja meidän kansamme on kärsinyt jo tarpeeksi. Toivomme, että teidän miehenne saavat palvella täällä turvallisesti. Kiitos, että olette täällä rakentamassa turvallista tulevaisuutta meidän lapsillemme.”

Kaikki tämä tuli elävästi mieleeni eilen, kun ajatuksissani valmistauduin tähän tilaisuuteen ja sattumalta tapasin kaupungilla puolitutun tamperelaisen perheen. Perheen kuopus oli kesällä kotiutunut varusmiespalveluksesta Porin Prikaatista, jossa hän sai kansainvälisen kriisinhallintakoulutuksen. Nyt tuo pystypäinen pohjoishämäläinen nuori urheilija on lähdössä tammikuussa Afganistaniin rk-mieheksi suomalaiseen jääkärikomppaniaan. Vanhempien huoli kosketti, mutta samalla teki vaikutuksen, kuinka he kunnioittivat poikansa kutsumusta lähteä sotilaan työhön vaaralliseen operaatioon yhteisen turvallisuuden hyväksi.

Mieleeni tuli kertomus Kuhmalahden papista – sittemmin Pajarin divisioonan papista ja Tampereen Kalevan seurakunnan kirkkoherrasta – Paavo Viljasesta, joka saattoi pitäjän pojat palvelukseen astumisen paikalle Tampereen Klassillisen koulun pihaan. Komppanianpäällikkö Martti Siukosaari muisti elämänsä loppuun asti, kuinka pappi toivotti Jumalan siunausta ja sanoi velvoittavasti: ”Pitäkää hyvistä pojista hyvää huolta.”

Samalla tavalla vetoavasti mutta myös luottavasti me nykypolven suomalaiset annamme omat poikamme nyky-Suomen nuorten sotilasjohtajien huomaan, kun edessä on sotilaan työ vaarallisessa operaatiossa. Sotiemme veteraanien perintö ja viime sotiemme sotilasjohtajien esimerkki kantaa suomalaista sotilasta myös tämän päivän taistelukentillä. Sen kantokyvyn ylläpitäminen edellyttää perinnetyön jatkamista ja uusien keinojen hakemista Pajarin poikien ja kaikkien suomalaisten soturien parhaiden perinteiden jatkamiseen nyky-Suomen puolustusvoimissa.